44. Sunnuntain valmennuksen antia

Olen sanonut jo pitkään hevosteleville tutuilleni ja ystävilleni, että olen tätiytynyt. Mietin asiat monesti sen kautta, että mitä kaikkea voisi tapahtua ja yritän toimia sillä tavoin, ettei niin tapahdu. En mene enää hevosen selkään, jos en ole ensin nähnyt sitä jonkun toisen ratsastamana. Haluan tietää mitä odottaa ja miettiä valmiiksi miten toimin erilaisissa tilanteissa. En sanoisi, että ratsastus varsinaisesti pelottaisi, mutta se jännittää nykyään enemmän. Mutta olen todennut, että ei se mitään. Olen nyt äiti ja olen hieman vanhempi kuin öh, no, nuorempana? Nuorena sitä teki mitä vain, meni minkälaisen hevosen selkään tahansa, monesti niin että nappasin hevosen (josta en tiennyt mitään, se oli valmiina tallissa ja hain sen vain) tallista ja painelin kentälle myrskytuuleen. Selässä saatoin todeta, että niin enhän minä edes tiedä onko tällä laukattu vielä, no ei se mitään, nyt mennään.

No ei enää. Ei todellakaan. Haluan tietää iän, suvun, tason, kuka hevosen on ratsuttanut, miten sen ratsutus on mennyt alusta asti... Käytännössä mieluiten koko hevosen historian. Tarkastan sen varusteiden sopivuuden ja saatan kieltäytyä nousemasta kyytiin, jos totean jonkun olevan pielessä. Ei ole mitään syytä riskeerata omaa terveyttään joka ei kosketa nykyään enää pelkästään itseäni, vaan myös perhettäni.

Ikinä en ole noussut hevosen selkään ilman kypärää. Ikinä.

Miksi sitten ajan jatkuvasti ilman kypärää? Mitä ihmettä? Istun suoraan hevosen takana ja teen sen ilman kypärää. Minä, joka saarnaan sen tärkeydestä muille. Olen tuudittautunut siihen, että vaunuilta pääsee hätätapauksessa vaikka hyppäämään pois. Ja ei, en hyppäisi sieltä ikinä pois ennen kuin tilanne vaatisi sitä oman henkeni suojelemiseksi. Irrallaan oleva hevonen/poni vaunujen kanssa on vaaraksi sivullisille ja itselleen. Mutta joka tapauksessa, jos tilanne siihen menisi, vaunuilta pääsisi pois. Mutta kun joskus sieltä ei ehdi pois!

Lauantaina saimme muistutuksen siitä, että vaunuillakaan ei ole "turvassa". Jokainen ajoi sunnuntain ajot kypärän kera. Hyvä muistutus meille kaikille ja vaikka lauantain tilannetta ei kypärä olisi pelastanutkaan, voi tulla eteen se tilanne jossa kypärä pelastaa. En halua eikä kannata odottaa sitä hetkeä, kun miettii, että "Olisipa ollut kypärä..."

No se siitä pienestä saarnasta. Joka tapauksessa hyvillä mielin aloitimme sunnuntaina ajot. Tonnie tuli nyt auttamaan meidät alkuun ja koitti kyllä kovasti, että minä olisin itse istahtanut kuskin paikalle saman tien, mutta se tätiytynyt järjen ääneni sanoi: "Mene sinä vain..." Joten Tonnie aloitti ponien kanssa. Talutimme normaaliin tapaan ponit kahdelta puolelta kentälle ja Tonnie tästä kyselikin, ehkä hieman ihmeissään koska hänen mielestään ponit olivat vallan hyväkäytöksisen näköisiä (Elli nyt steppasi normaaliin tapaansa, mutta se ei kuulemma haittaa...) joten muutaman kymmenen metrin päästä saimmekin irroittaa liinat ja itse kiipesin groomin paikalle.

Ja olin kauhuissani! Tuo mies ajoi poneilla välillä yhdellä kädellä (koska toinen käsi selitti, heh) ja katsoi puhuessaan välillä minua, ei poneja. Teki mieli jatkuvasti sanoa, että nyt ne kädet ohjiin ja katse poneihin. Itsehän tapitin Piipaa silmiäni räpäyttämättä, koska olin varma, että edestä singahtaa vähintäänkin hirvi juuri sillä hetkellä, kun Tonnie keskittyy selostamiseen.

Ei sieltä hirveä hypännyt ja ponitkin olivat ihan rennosti. Totesin heti, että minä ajattelen nykyään ihan liikaa. Ei pitäisi murehtia NIIN paljon, kuin nykyään teen. Opetus nro 1, ajattele vähemmän.

Tonnie siirsi ponit raviin ja painotti sitä, että poneja ei kannata alkaa heti alussa "jahtaamaan" vahvalla tuntumalla vaan antaa niiden edetä hetken matkaa enemmän omilla jaloillaan. Niiden ei tarvitse tässä vaiheessa olla heti ensimmäisestä askeleesta alkaen täydellisessä kontrollissa. Opetus nro 2, anna ponien löytää itse oma tasapainonsa.

Parin kierroksen jälkeen teimme vaihdon. Tonnie sanoi, että Piipa tuntui oikein hyvältä sustaan, mutta Elli tuntui hieman painavan ohjalle. Kerroin huomanneeni tuon kyllä, mutta oletin sen johtuvan siitä, että Elli tulee niin paljon helpommin tasaiselle tuntumalle. Piipalla tuntuma hieman "seilaa". Ajattelin, että siitä syystä käteen tulee se tuntuma, kuin Elli olisi raskaampi. Mutta kyllä se kuulemma vain on yksinkertaisesti raskas ja makaa hieman ohjalla. En väittänyt vastaankaan, koska tehtyämme saman muutoksen Ellin ohjiin kuin Piipan ohjiin teimme edellisenä päivänä, oli edessäni kaksi höyhenenkevyttä ponia joita oli vain niin helppo ajaa ja ohjata.

Ponit olivat nyt toisena päivänä alusta asti paljon enemmän "yhdessä", tarkoittaen siis sitä, että ne etenivät paljon paremmin samassa tahdissa. Samoja juttuja teimme kuin lauantainakin, ponien taivuttamista ympyrällä, muistaen että sisäponi malttaa odottaa, ulkoponia pitää auttaa hieman piiskalla tarvittaessa (etenkin Piipaa). Lisäksi puolipidätteen kautta myötäämistä ja paremmalle tuntumalle hakeutumista. Ponit olivat todella skarppeina ja tekivät ahkerasti töitä.

Väsyn niistä tosin huomasi. Elli painui aika pitkäksi loppua kohti, mutta ei voi vaatia vielä että ponit jaksavat kahta päivää putkeen 30min ajoa ihan täysin. Elli lisäksi tekee helposti enemmän töitä kuin Piipa ja näin ollen väsyykin nopeammin. Tosin, Tonnie sanoikin, että joskus pitää mennä hieman "yli" jotta kehitystä tapahtuu. Välillä ponit saakin väsyä.

Teimme vielä lopuksi nelikaarista kiemurauraa. Silloin kun homma sujuu ja on helppoa, pitää mennä eteenpäin eikä jäädä hinkkaamaan samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. Opetus nro 3, tarjoa poneille ja itsellesi myös haasteita, jotta mielenkiinto pysyy yllä.

Olimme kaikki kyllä todella tyytyväisiä sunnuntain valmennukseen kuten koko viikonlopun antiin. Tästä sai niin paljon motivaatiota jatkaa eteenpäin ja olemme kuulemma täysin valmiita starttaamaan kesällä. Nyt pitäisi vain päästä kasvattamaan ponien kuntoa, joka onneksi onkin tästä lähtien hieman helpompi hoitaa käytännössä koska...

Poneille tuli omat vaunut! Ja ne on ihanat!! Nyt päästään ajamaan kotonakin. Ensin Heidin ohjauksessa jotaikin kertoja, mutta Tonniekin totesi jo että kyllä me pärjäämme myös ilman Heidiä. Ensin ajattelin, että joopa joo katsellaan... Mutta mitä enemmän mietin asiaa, sitä enemmän se ajatus vahvistuu myös minussa. Kyllä me pärjätään jo. Minä luotan poneihin ja ponit luottaa minuun. Se on ehkä isoin asia jonka saimme viikonloppuna, molemminpuolisen luottamuksen. Se on ollut kateissa etenkin minulta poneja kohtaan, mutta nyt se on löytynyt. Ja luottamus myös omaan tekemiseeni ja siihen, että osaan reagoida oikein erilaisiin tilanteisiin.

Joten nyt vain kovaa ajoa tiedossa, jee! Vaunut tulee näkymään täällä blogissa myöhemmin... :)

Tässä vielä video sunnuntain ajosta: