46. Shetlanninponikin voi olla huippu-urheilija

Erään foorumin erään keskustelun pohjalta tulin ajatelleeksi tämän otsikon mukaista asiaa. Tämä on ollut myös kovasti keskustelun aiheena minun ja ponien omistajan välillä. Tässä tekstissä on minun mielipiteeni ja ihan mututuntumalla ja vierestä seuraamalla kirjoitettuna. Eriävät mielipiteet ja kokemukset ovat sallittuja - ottakaa se huomioon lukiessanne tätä!

Kovin moni suhtautuu shetlanninponiin väheksyvästi. Suurin syy tähän on varmasti shetlanninponin koko. Mitä niin pienellä ponilla muka edes voi tehdä? Sillä voi kilpailla kaikissa lajeissa, mutta KV-tasolla vain valjakkoajossa. Sielläkään yksikköshetlanninponit eivät pärjää, mutta parilla on jo jonkinlaiset mahdollisuudet.

Shetlanninponi on yleensä lihavuuteen taipuvainen, se on kovin lyhytjalkainen ja pitkärunkoinen pallero jolta ei liikettä löydy nimeksikään. Sitä käsittelee lapset ja se toimii samojen lasten ensiratsuna ja kiertää uralla ympyrää alakaula pullottaen ja selkä alhaalla. Satula on jonkinlainen lätkä siellä selässä, pääasia että siihen saa kiinni jalustimet. Jos se valuu kaulalle, tilanne korjataan häntäremmillä. Suojia tuskin on, sellaisia on (fooruminkin keskustelujen mukaan) vaikea löytää oikeassa koossa. Tosin eipä sillä kenkiäkään ole, joten kolhujen riski on minimaalinen. Kuolain on se tavallinen nivelkuolain mikä jokaisen hevosenomistajan varustearsenaalista löytyy ja suitset perus englantilaiset ilman alaturparemmiä. Poni syö heinää 3 kiloa päivässä ja tuntuu silti vain lihovan. Kesällä se laitetaan laitumelle ja otetaan pois sieltä ennen puoltaväliä laidunkaudesta, koska se pirulainen sairastuu kaviokuumeeseen. Kuinkas muutenkaan, kun se valmiiksi pullero poni laitetaan ihanalle vihreälle pellolle vain "koska muutkin menee" ja omistaja "saa vähän lomaa tallitöistä".

Australiassa näin paljon hyvin liikkuvia ja hyväkuntoisia shetlanninponeja joista näki, että ne on koulutettuja ja hyvin pidettyjä. Suomessa se on kuitenkin enimmäkseen tuota, kuten yllä kirjoittelin. Nyt iso osa lukijoista miettii, että no ei ainakaan meillä. HIENOA, ihan loistavaa! Ei nimittäin meilläkään. Olen itse asiassa aika varma, että suurimmalla osalla tämä blogin lukijoista shetlanninponi ei ole vain koristeena vaan sen kanssa tehdään tavoitteellisesti - kuka mitäkin sitten tekee ja mihin tekemisensä painottaa. Luen monta blogia, jossa päätähtenä hyvinvoiva ja hyvin hoidettu shetlanninponi, jota pidetään ihan yhtä arvokkaana kuin sitä toisen blogin puoliveristä tai ratsuponia.

Piipaa ja Elliä kohdellaan kuin huippu-urheilijoita. Pakkasten ja sen myötä jäiden tultua oli selvää, että niille laitetaan kengät ja hokit, jotta ajaminen on turvallista. Ponit klipattiin, kun loppuvuodesta talvikarvaa oli vaikka muille jakaa, mutta kelit reippaasti plussan puolella. Se tarkoittaa loimittamista ja erilaisten loimien ostamista, mutta se oli välttämätöntä tehdä. Varusteet sovitettiin alusta asti tarkasti ja päädyttiin aloittamaan ponien treeni remonttiturpahihnallisilla suitsilla ja kolmipalakuolaimella, jotta harjoittelu kohti kuolaintuntumaa oli helppoa ja mukavaa. Valjaat hankittiin tarkkaan sovittaen ja vaihdettiin myös muutamia osia valjaista eri kokoisiin. Suojat löytyivät ulkomailta, etenkin Ellillä on lyhyt etusääri joten Suomesta välttämättä ei oikeaa kokoa niin helposti olisikaan löytynyt. Ponit syövät tällä hetkellä vain heinää ja kivennäistä, mutta kunhan niiden työ alkaa olla kuluttavampaa, pitää varmasti ottaa ruokintaan mukaan jokin täysrehu. Kuntotreeni on tarkkaa ja tavoitteellista. Myöhemmin keväällä tai viimeistään kesällä mitataan ponien laktaattitaso verikokeilla ja sitten onkin sykemittari käytössä joka treenissä. Ponien lihaskunnosta pidetään huolta ja niillä käy hieroja aina, kun huomataan jonkinlaisia viitteitä siitä, että lihakset olisivat jostain kohtaa jumissa. Elliä ja Piipaa ei myöskään ole koskaan lapset käsitelleet. Eivätpä ne oikein lasten käsiteltävissä olekaan ainakaan tällä hetkellä, sen verran kipakoita pikkulikkoja ovat. Joskus tulevaisuudessa niille etsitään ratsastajaksi joku taitava nuori tai aikuinen, tarpeeksi pienikokoinen ihminen. Mutta lastenratsuja niistä tuskin tulee.

Mikä on huippu-urheilijan määritelmä? Eläinlääkäri Jaana Tainion sanoin: "Lyhyesti ja ytimekkäästi voidaan todeta, että hengitys- ja verenkiertoelimistön ylivoima tekevät hevosesta huippu-urheilijan." Tällöin myös shetlanninponista voi rakentaa huippu-urheilijan tavoitteellisella ja täsmällisellä treenillä.

Ethän siis väheksy tarhassa asustelevaa poniasi? Se pieni karvaturrikin tarvitsee hyvälaatuisen, sille sopivan ruokinnan, SOPIVAT varusteet (se Maxam tai Wintec ei sovi ihan jokaiselle ponille) ja ylipäätään hyvän ja johdonmukaisen käsittelyn. Yksikään poni ei ole lasten lelu. Älä myöskään katso meitä shetlanninponien kanssa harrastelevia aikuisia ihmisiä vähätellen. Otamme tämän hyvinkin tosissamme. ;D

Hei, ei hyvä hoito ja tavoitteellinen tekeminen katso ponin kokoa!

45. Arvontojen voittajat

Back to business niin sanotusti! Lomat on lusittu. Viime viikko oli siis meidän suunnalla hiihtolomaviikko ja samalla pidin myös lähes kokonaan lomaa tietokoneesta ja blogista. Hieman pakon edessä - välillä piti oikein muistuttaa itselleen, että ei saa istua koneelle. Aika usein syyllistyy siihen tietokoneen tai puhelimen selaamiseen tytön ollessa kotona ja siihen, "Odota, äiti tekee tän ensin äkkiä." -tokaisuun. Nyt saimme ansaitusti sitä äiti-tytär -aikaa ihan toden teolla.

Käytiin tallilla, metsäretkellä, shoppailemassa... Kaiken kaikkiaan tuli vietettyä todella mukava viikko ilman aikatauluja ja kiirettä minnekään.

Joten pahoittelut, että arvonnat ovat saaneet odotella viikon, olisi pitänyt alunperinkin laittaa niihin osallistumisaikaa hiihtoloman yli. Videot on kuvattu jo eilen, mutta teknisten ongelmien vuoksi sain ne vasta nyt youtubeen. Mutta nyt vihdoin ja viimein voittajien julkistus!

Onnea siis Green Eventer (yllätyspalkinto) ja Sara Töppärä (ohjasajo-ohjat ja hanskat)! Otan teihin yhteyttä tänään sähköpostitse :)

Kutsu: Ylöjärven Hööksin blogipäivä

KUTSU

BLOGIPÄIVÄ YLÖJÄRVEN HÖÖKS MYYMÄLÄSSÄ

LA 12.3.2016 KLO 15.00 ALKAEN

Bloggaaminen on yhä suositumpaa myös hevosharrastajien ja -ammattilaisten keskuudessa! Blogit tavoittavat tuhansia lukijoita viikottain ja toimivat eräänlaisina tallipäiväkirjoina. Hööks Ylöjärvi ja blogiportaali Playsson.net järjestävät kaikille avoimen blogipäivän lauantaina 12.3.


Ohjelma

klo 15.00 myymälään tutustumista, kahvitus ja naposteltavaa
klo 16.00 esittelyssä kevään 2016 varustetrendit
klo 16.30 leikkimielinen kilpailu, joukkuerastit
klo 17.30 muotinäytös ja palkintojen jako

Tervetuloa tapaamaan muita hevosbloggaajia tai tutustumaan blogimaailmaan!
Samalla kannattaa hyödyntää Hööksin blogipäivän tarjouksia!

Bloggaajia pyydetään ennakkoilmoittautumaan 11.3. mennessä info@playsson.net.
Näin varmistat huippuhyvien etujen saannin!

YHTEISTYÖSSÄ:

Hööks Ylöjärvi

Elotie 8

33470 Ylöjärvi

ylojarvi@hooks.se

TULE VIETTÄMÄÄN HAUSKA PÄIVÄ HYVÄSSÄ SEURASSA!

44. Sunnuntain valmennuksen antia

Olen sanonut jo pitkään hevosteleville tutuilleni ja ystävilleni, että olen tätiytynyt. Mietin asiat monesti sen kautta, että mitä kaikkea voisi tapahtua ja yritän toimia sillä tavoin, ettei niin tapahdu. En mene enää hevosen selkään, jos en ole ensin nähnyt sitä jonkun toisen ratsastamana. Haluan tietää mitä odottaa ja miettiä valmiiksi miten toimin erilaisissa tilanteissa. En sanoisi, että ratsastus varsinaisesti pelottaisi, mutta se jännittää nykyään enemmän. Mutta olen todennut, että ei se mitään. Olen nyt äiti ja olen hieman vanhempi kuin öh, no, nuorempana? Nuorena sitä teki mitä vain, meni minkälaisen hevosen selkään tahansa, monesti niin että nappasin hevosen (josta en tiennyt mitään, se oli valmiina tallissa ja hain sen vain) tallista ja painelin kentälle myrskytuuleen. Selässä saatoin todeta, että niin enhän minä edes tiedä onko tällä laukattu vielä, no ei se mitään, nyt mennään.

No ei enää. Ei todellakaan. Haluan tietää iän, suvun, tason, kuka hevosen on ratsuttanut, miten sen ratsutus on mennyt alusta asti... Käytännössä mieluiten koko hevosen historian. Tarkastan sen varusteiden sopivuuden ja saatan kieltäytyä nousemasta kyytiin, jos totean jonkun olevan pielessä. Ei ole mitään syytä riskeerata omaa terveyttään joka ei kosketa nykyään enää pelkästään itseäni, vaan myös perhettäni.

Ikinä en ole noussut hevosen selkään ilman kypärää. Ikinä.

Miksi sitten ajan jatkuvasti ilman kypärää? Mitä ihmettä? Istun suoraan hevosen takana ja teen sen ilman kypärää. Minä, joka saarnaan sen tärkeydestä muille. Olen tuudittautunut siihen, että vaunuilta pääsee hätätapauksessa vaikka hyppäämään pois. Ja ei, en hyppäisi sieltä ikinä pois ennen kuin tilanne vaatisi sitä oman henkeni suojelemiseksi. Irrallaan oleva hevonen/poni vaunujen kanssa on vaaraksi sivullisille ja itselleen. Mutta joka tapauksessa, jos tilanne siihen menisi, vaunuilta pääsisi pois. Mutta kun joskus sieltä ei ehdi pois!

Lauantaina saimme muistutuksen siitä, että vaunuillakaan ei ole "turvassa". Jokainen ajoi sunnuntain ajot kypärän kera. Hyvä muistutus meille kaikille ja vaikka lauantain tilannetta ei kypärä olisi pelastanutkaan, voi tulla eteen se tilanne jossa kypärä pelastaa. En halua eikä kannata odottaa sitä hetkeä, kun miettii, että "Olisipa ollut kypärä..."

No se siitä pienestä saarnasta. Joka tapauksessa hyvillä mielin aloitimme sunnuntaina ajot. Tonnie tuli nyt auttamaan meidät alkuun ja koitti kyllä kovasti, että minä olisin itse istahtanut kuskin paikalle saman tien, mutta se tätiytynyt järjen ääneni sanoi: "Mene sinä vain..." Joten Tonnie aloitti ponien kanssa. Talutimme normaaliin tapaan ponit kahdelta puolelta kentälle ja Tonnie tästä kyselikin, ehkä hieman ihmeissään koska hänen mielestään ponit olivat vallan hyväkäytöksisen näköisiä (Elli nyt steppasi normaaliin tapaansa, mutta se ei kuulemma haittaa...) joten muutaman kymmenen metrin päästä saimmekin irroittaa liinat ja itse kiipesin groomin paikalle.

Ja olin kauhuissani! Tuo mies ajoi poneilla välillä yhdellä kädellä (koska toinen käsi selitti, heh) ja katsoi puhuessaan välillä minua, ei poneja. Teki mieli jatkuvasti sanoa, että nyt ne kädet ohjiin ja katse poneihin. Itsehän tapitin Piipaa silmiäni räpäyttämättä, koska olin varma, että edestä singahtaa vähintäänkin hirvi juuri sillä hetkellä, kun Tonnie keskittyy selostamiseen.

Ei sieltä hirveä hypännyt ja ponitkin olivat ihan rennosti. Totesin heti, että minä ajattelen nykyään ihan liikaa. Ei pitäisi murehtia NIIN paljon, kuin nykyään teen. Opetus nro 1, ajattele vähemmän.

Tonnie siirsi ponit raviin ja painotti sitä, että poneja ei kannata alkaa heti alussa "jahtaamaan" vahvalla tuntumalla vaan antaa niiden edetä hetken matkaa enemmän omilla jaloillaan. Niiden ei tarvitse tässä vaiheessa olla heti ensimmäisestä askeleesta alkaen täydellisessä kontrollissa. Opetus nro 2, anna ponien löytää itse oma tasapainonsa.

Parin kierroksen jälkeen teimme vaihdon. Tonnie sanoi, että Piipa tuntui oikein hyvältä sustaan, mutta Elli tuntui hieman painavan ohjalle. Kerroin huomanneeni tuon kyllä, mutta oletin sen johtuvan siitä, että Elli tulee niin paljon helpommin tasaiselle tuntumalle. Piipalla tuntuma hieman "seilaa". Ajattelin, että siitä syystä käteen tulee se tuntuma, kuin Elli olisi raskaampi. Mutta kyllä se kuulemma vain on yksinkertaisesti raskas ja makaa hieman ohjalla. En väittänyt vastaankaan, koska tehtyämme saman muutoksen Ellin ohjiin kuin Piipan ohjiin teimme edellisenä päivänä, oli edessäni kaksi höyhenenkevyttä ponia joita oli vain niin helppo ajaa ja ohjata.

Ponit olivat nyt toisena päivänä alusta asti paljon enemmän "yhdessä", tarkoittaen siis sitä, että ne etenivät paljon paremmin samassa tahdissa. Samoja juttuja teimme kuin lauantainakin, ponien taivuttamista ympyrällä, muistaen että sisäponi malttaa odottaa, ulkoponia pitää auttaa hieman piiskalla tarvittaessa (etenkin Piipaa). Lisäksi puolipidätteen kautta myötäämistä ja paremmalle tuntumalle hakeutumista. Ponit olivat todella skarppeina ja tekivät ahkerasti töitä.

Väsyn niistä tosin huomasi. Elli painui aika pitkäksi loppua kohti, mutta ei voi vaatia vielä että ponit jaksavat kahta päivää putkeen 30min ajoa ihan täysin. Elli lisäksi tekee helposti enemmän töitä kuin Piipa ja näin ollen väsyykin nopeammin. Tosin, Tonnie sanoikin, että joskus pitää mennä hieman "yli" jotta kehitystä tapahtuu. Välillä ponit saakin väsyä.

Teimme vielä lopuksi nelikaarista kiemurauraa. Silloin kun homma sujuu ja on helppoa, pitää mennä eteenpäin eikä jäädä hinkkaamaan samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. Opetus nro 3, tarjoa poneille ja itsellesi myös haasteita, jotta mielenkiinto pysyy yllä.

Olimme kaikki kyllä todella tyytyväisiä sunnuntain valmennukseen kuten koko viikonlopun antiin. Tästä sai niin paljon motivaatiota jatkaa eteenpäin ja olemme kuulemma täysin valmiita starttaamaan kesällä. Nyt pitäisi vain päästä kasvattamaan ponien kuntoa, joka onneksi onkin tästä lähtien hieman helpompi hoitaa käytännössä koska...

Poneille tuli omat vaunut! Ja ne on ihanat!! Nyt päästään ajamaan kotonakin. Ensin Heidin ohjauksessa jotaikin kertoja, mutta Tonniekin totesi jo että kyllä me pärjäämme myös ilman Heidiä. Ensin ajattelin, että joopa joo katsellaan... Mutta mitä enemmän mietin asiaa, sitä enemmän se ajatus vahvistuu myös minussa. Kyllä me pärjätään jo. Minä luotan poneihin ja ponit luottaa minuun. Se on ehkä isoin asia jonka saimme viikonloppuna, molemminpuolisen luottamuksen. Se on ollut kateissa etenkin minulta poneja kohtaan, mutta nyt se on löytynyt. Ja luottamus myös omaan tekemiseeni ja siihen, että osaan reagoida oikein erilaisiin tilanteisiin.

Joten nyt vain kovaa ajoa tiedossa, jee! Vaunut tulee näkymään täällä blogissa myöhemmin... :)

Tässä vielä video sunnuntain ajosta:

43. Valjakkotäytteinen viikonloppu Urjalassa

Viime viikonloppuna meillä oli ponien kanssa ns. tulikoe. Ensimmäinen kerta valmennettavana, tavoitteet korkealla... No ei ollut. Kirjoittelin blogiin viime viikolla tulevasta koitoksesta näin:

"Tehdään sen verran mitä pystytään ja mitä ponit kestävät. Tavoitteet pidetään hyvin matalana. Oikeastaan jo se, että ponit saadaan sekä la että su ajoon kentälle tai maneesiin ja mitään ei satu, on aika jees, haha!"

Aika vähin odotuksin siis lähdettiin lauantaina ajamaan kohti Urjalaa. Lähdimme jo aikoinaan, jotta ehdimme Urjalassa viedä sekä ponien että omat tavaramme ja sitten vielä kävelyttämään kaksikkoa siellä muiden valjakoiden seassa. Nehän eivät ole vielä juurikaan nähneet muita hevosia vaunut perässä, joten pieni jännitysmomentti oli olemassa, kun nyt niitä valjakoita oli sitten joka paikassa. Eivät onneksi tuntuneet juuri välittävän, ihmettelivät kyllä mutta kumpikin poni oli onneksi lähinnä utelias ja menossa kohti, ei pakenemassa kauhuissaan paikalta...

Tuli aika valjastaa ja onneksi, ONNEKSI saimme Heidin auttamaan ponien laittamisessa vaunujen eteen ja niiden saamisessa kentälle asti. Huojensi mieltä aika paljon, kun oli joku meille kaikille osapuolille tuttu ammattilainen saattamassa meidät ensimmäiseen valmennukseen, täysin vieraan ihmisen ohjaukseen. Noh, eihän Tonnie minulle täysin vieras ole, hänen valmennuksiaan olen ollut seuraamassa, mutta meille valjakkona hän oli aivan uusi tuttavuus.

Nyt yritän toimia muistini varassa ja kieltämättä se alkaa jo pätkimään, olisi pitänyt ehtiä kirjoittaa nämä vaikka jo heti lauantai-iltana. Tämä muistiin itselleni, kone mukaan seuraavalla kerralla!
Kerroin hieman poneista ja mitä niiden kanssa on tähän asti tehty, mitkä ovat niiden ongelmat ja taisin osata sivuta myös hieman niiden vahvuuksia. Tonnie vaikutti alusta asti todella rennolta. Ellin kiirehtimisestä ei kannattanut ottaa paineita, Tonnien mielestä se selittyy myös näiden kahden kokoerolla. Ellillä on alkuun hieman vaikeuksia pysyä Piipan pitkän käynnin mukana ja siksi sille tulee tunne, että sen pitäisi hieman laittaa vauhtia lisää. Juttelimme kokoerosta, joka ei Tonnien mielestä ole mitenkään paha, pienillä poneilla se vaan vaikuttaa paljon herkemmin kuin isommilla hevosilla. Tosin hän sanoi myös, että Elli luultavasti tuosta vielä kasvaa ja kehittyy joten ei ole ollenkaan huolissaan asiasta. Ponit ovat myös saman pituisia, joka vaikuttaa itse asiassa paljon enemmän kuin korkeus, joten se oli oikein hyvä asia.

Lähdimme ravaamaan kenttää ympäri ja Tonnie pyysi välillä tekemään päätyyn ympyrää ja vaihtamaan suuntaa. Samalla hän kyseli, miltä ponit tuntuvat ja tuntuvatko ne samanlaisilta kuin yleensä vai onko jotain eroa huomattavissa. Totesin, että en osaa sanoa, kun tämä on oikeastaan eka kerta kun ajan niitä oikeasti. Aikaisemminhan olen ajanut niillä aina hetken Heidin jälkeen, mutta nyt ajoin alusta asti. Kerroin kyllä, että Piipa kääntyy heikosti oikealle ja on ylipäätään vaikea saada tuntumalle. Pysähdyttiin ja Tonnie teki säätöä ohjiin. En osaa nyt tarkalleen kertoa mitä muutoksia tehtiin, vaikka tiedänkin mitkä ne ovat, mutta siis ohjia lyhennettiin toiselta puolelta ja pidennettiin toiselta puolelta (kun ohjien pituutta säädetään, täytyy aina säätää kumpaakin puolta). Näin saatiin Piipan sisäkuolainrenkaaseen menevä ristiohja lyhyemmäksi, koska se oli kovin löysä. Ohja myös laitettiin isosta renkaasta ensimmäiseen "pieneen reikään", jolloin ohjasote on hieman nopeampi ja vakaampi. Muutos lisäsi myös hieman vipua kuolaimeen.

Jatkettiin heti ravissa, koska muutoksen tuntee kuulemma paljon paremmin kun jatkaa heti siitä mihin oltiin jääty. Ja tuntuihan se. Kaikki ongelmat Piipan kääntämisestä poistui ja poni alkoi hakeutumaan paljon paremmin tuntumalle. Toki se on vielä epätasainen, mutta sillä on edelleen hakemista oman tasapainon kanssa joten täydellistä tasaisuutta ei voi vaatiakaan. Oma kätenikään ei varmasti ole vielä harjaantunut parin ajamiseen niin, että osaisin tarjota niin tasaista tuntumaa. Pikku hiljaa!

Ympyrällä piti huolehtia siitä, että sisäponi malttoi hieman odottaa ja ulkoponi otti hieman isompaa askelta. Pyydän helposti äänellä eteenpäin, mutta Tonnie huomautti että kumpikin poni kuuntelee. Ja ihan tottahan se on! Ei voi pyytää äänellä, jos ei halua kummankin vastaavan siihen. Tässä kohtaa piti yrittää olla itse hiljaa ja piiskalla pyytää ulkoponia hieman reippaammaksi, samalla kun pyysi puolipidätteillä sisäponia hieman lyhyemmäksi.

Piipan alkoi saada paremmin tuntumalle muistamalla puolipidätteen ja sen jälkeen myötäyksen joka oli jopa tärkeämmässä osassa kuin itse pidäte. Samalla toki piti huolehtia, että poni liikkuu energisesti eteenpäin. Hiljalleen se alkoi lähteä myötäyksen mukana kohti kuolaintuntumaa.

Piiska oli mukana taivutuksessa ja sisäponi oli haastavampi saada taipumaan kaarteen suuntaisesti - ulkoponi taipui hieman helpommin puomin ja toisen ponin "ympärille". Mutta puolipidätteen ja piiskan avulla alkoi kumpikin taipua myös sisäponina.

Lauantaina ei tehty juuri muuta, kuin ympyröitä ja siirtymisiä - mutta silti tehtiin niin paljon enemmän kuin aikaisemmin! Tehtiin ohjiin säätöjä, taivuteltiin poneja, tehtiin siirtymisiä askellajin sisällä... Tehtiin kaikki tähän mennessä opittu sellaisella tarkkuudella ja tarmokkuudella, että haluaisin koko ajan takaisin vaunuille tekemään kaiken uudestaan ja kokeilemaan, jäikö oppi muistiini. AJOIN poneilla, en vain kärrytellyt vaan ajoin ihan tosissani. Tonnie vaati juuri sopivasti, ei liikaa mutta ei myöskään tyytynyt vaatimaan vain vähän.

Melkoisen hyvillä mielin kävelytimme ponit ilman vaunuja ja jatkoimme lauantaita seuraamalla muiden valmennuksia. Ensiaputaidotkin tuli illan aikana kertailtua mielessään, vaikka itse ei niitä nyt joutunutkaan käyttämään, joten ihan kommelluksitta ei tästä viikonlopusta selvitty. Mutta hevosten kanssa voi aina sattua, koskaan ei voi tuudittautua siihen että edessä on kiltti ja nöyrä hevonen... Kaikki on joka tapauksessa hengissä ja kunnossa, joten onneksi päällimmäiseksi tunteeksi viikonlopusta jäi kuitenkin se tekemisen ilo ponien kanssa ja hyvä fiilis omanlaisestaan seurasta. Seuraavassa osassa sunnuntain tarinointia... :)

Video lauantailta:

42. Playsson.netin kuntohaaste

Boom! Kyllähän tämä oli pakko tehdä! Kiitos kovasti Petralle, joka pisti ainakin täällä ahterin nousemaan sohvalta ja liikkumaan kunnolla. Olen toki nyt muutaman viikon kuluttanut salilla laitteita enemmän ja vähemmän ahkerasti, 2-4 kertaa viikossa miten on sattunut aikatauluihin ja kuntoon (kiitos flunssakausi) sopimaan. Kivaa on ollut. Tulosta en vielä näe, mutta pakko vain puristaa ja jatkaa ja yrittää kaikkensa, eiköhän se sieltä ala tulla. Olen syönyt terveellisesti, välttänyt turhia hiilareita, lisännyt proteiinia ja juonut paljon vettä. Vielä en ole ottanut käyttöön tuota ruokavaliota jonka pt minulle aikanaan teki, mutta jos nyt ei ala näkymään minkäänlaista hoikistumista niin pakkohan se sitte on...

Pahoittelen videoiden laatua, oli mukavaa todeta vasta käsittelyvaiheessa, että perseelleen meni kameran asettelu ;) Noh, näkee näistä sen verran, että tuli kuitenkin jotain tehtyä.

Joka tapauksessa, tässä on minun vastaukseni Playsson.netin haasteeseen. Tekniikasta saa nälviä, näen virheet videoilta jo itsekin. :D

Haastan vielä viime hetken puristukseen (osallistumisaikaa 29.2 asti) seuraavat bloggaajat:
Nukkelis / http://nukkelis.blogspot.com/
Sissi / http://ripaushulluutta.blogspot.fi/
Annina / http://friisilainen.blogspot.fi/

41. Ensimmäinen valmennusviikonloppu ohi

Ja kunnialla siitä kyllä suoriuduimme! Kaikki odotukset ponien kanssa tuli ylitettyä, kirkkaasti.

Valitettavasti haastattelu jäi tekemättä. Lauantaina iltapäivällä sattui ikävä onnettomuus joka oli kaikkien mielessä lopun illan. Arvon silti lupaamani yllätyspalkinnon kyllä!

Mutta sain kuitenkin muuta mielenkiintoista materiaalia bloginkin puolelle, kun yhdeltä hevoselta mitattiin verikokeilla laktaattitasoa rasituksessa. Nämä testit ovat hyödyllisiä kuntoharjoittelun kannalta. Teen tästä mahdollisimman pian laajemman postauksen blogiin videoineen ja kuvineen.

Muutenkin viikonlopusta on tulossa tarkempaa postausta, kunhan saan kuvat ja videot käsiteltyä. Tämä voi jokusen päivän viedä. Lisäksi vastaukseni Playsson.netin kuntohaasteeseen odottaa julkaisuaan, sen kimppuun yritän käydä tänään. :)

Ihanaa viikkoa kaikille!