82. Raskauden puolivälissä

En ole juurikaan blogin puolella käsitellyt tätä puolta tämän hetkisestä elämästäni kuin hieman sivulauseissa mainiten. Nyt kuitenkin ajattelin hieman valottaa täälläkin missä oikein mennään ja mitä tuleman pitää. Ollaan nimittäin jo vähän yli puolessa välissä raskautta! Laskettuun aikaan on enää 17 viikkoa, kun takana on jo 23 viikkoa. Nuo 23 viikkoa ovat kyllä menneetkin niin hujauksessa, että meneeköhän loppukin yhtä nopeasti?

Näin toista lasta odottaessa mikään ei ole enää kovinkaan ihmeellistä, mutta silti kaikki tavallaan tulee ihan yllätyksenä. Nyt tietää jo, että kivut, säryt ja kaikki kummallisimmatkin oireet kuuluvat asiaan. Silti ne tulevat aivan yllätyksenä. "Ai niin tälläistäkin voi olla!". Meidän 5-vuotiasta tyttöämme odottaessani kivut säikäyttivät joka kerta ja saivat ramppaamaan päivystyksessä. Tätä vauvaa odottaessa päivystyskäynnit ovat jääneet (mitä nyt tytön kättä käyty kipsauttamassa, mutta raskauteen liittyviä ylimääräisiä käyntejä ei ole ollut) mutta tästäpä raskaudesta on tullut kaksi oiretta joita ei ollut likkaa odottaessa: aamusta iltaan jatkuva närästys ja aivan kammottava, petiin vetävä, täysin lamaannuttava väsymys.

Närästys on ollut jotain ihan kamalaa, mutta siedettävää silti. Lähinnä se tekee olon vain epämukavaksi lähes 24/7. Mutta tuo nyt uutena oireena tullut väsymys on aivan kamala. Syykin on löytynyt ja nyt pitää käydä tankkaamassa B12-vitamiinia ja rautaa. Jospa tästä saataisiin veriarvoja vähän kuntoon ennen synnytystä, koska siihen mennessä niiden olisi syytä kyllä korjaantua. Siihen asti ei auta muu kuin antautua väsymykselle. Teen sen verran kuin vain suinkin jaksan. Toistaiseksi olen jaksanut kyllä käydä treenaamassa Spartan kanssa, koska tallilla minun ei tarvitse juurikaan fyysisesti itseäni rasittaa. Menen sinne, hyppään vaunuille, ajan ja joko lähden suoraan vaunuilta kotiin tai istuskelen tallissa ponia vahtien, kun se seisoo solariumissa. Ei kovinkaan rasittavaa hommaa, ei henkisesti eikä fyysisesti.

Koulu taas on nyt jäänyt. Oli kyllä todellakin tarkoitus käydä koulua ihan loppuun asti, mennä siellä koulukavereiden keskellä maha pystyssä sisäjohtoasennuksia harjoitellen, mutta nyt oli pakko luovuttaa. Neljä tuntia kolmena iltana viikosta oli liikaa keskittyä täysillä ja koska väsymys on niin kova, ei noista tunneista oikein jäänyt edes mitään päähän vaikka ne olisikin jaksanut hereillä pysytellä.

Fyysisesti olen voinut kohtalaisesti. Ainahan kaikkia jomotuksia ja muita tuntemuksia tulee, vatsa alkaa tuntua koko ajan raskaammalta ja nahka kiristää, mutta ei mitään maata mullistavaa eikä tässä puolessa toistaiseksi mitään yllätyksiä (niin, paitsi se närästys). Ajaminen on siis sujunut tähän asti hienosti. Tässä muutaman kerran ponin omistajaa groomatessani olen huomannut, että tietyt groomausasennot eivät enää onnistu tai eivät tunnu mukavilta. Vaunu täristää groomin tilassa paljon enemmän kuin kuskin penkiltä ja siksi mielummin groomatessani seison kyydissä kuin istun, jotenkin jaloillaan pääsee joustamaan paremmin ja tärinä ei tunnu niin kovasti mahaan asti. Kuskin penkillä kuitenkin kyyti on todella tasaista ja sen suhteen ei ole ollut mitään ongelmaa. Olen jopa pystynyt keskittymään sen 30-40min ajan hienosti ja saamaan jotain jäämään päähänkin vaikka muuten tuntuu, että menen ihan sumussa.

Suojien laittaminen ponin jalkaan ja pois ottaminen vaatii jo nyt mitä kummallisimpia asentoja jos haluan tehdä sen niin, etten aiheuta itselleni hetkeäkään epämukavaa oloa. Samoin kuin kavioiden puhdistus, ylipäätään kaikki jotka vaativat kumartelua tai kyykistelyä. Tämähän tulee vain vaikeutumaan tästä eteenpäin joten kohta se suojittaminen sun muu on jonkun muun tehtävänä. Mitään raskasta en ole enää tehnyt, koska vielä kuukausi-pari sitten kärsin ennenaikaisista supistuksista. Ne ovat loppuneet nyt, mutta toisaalta en ole tehnyt mitään mikä niitä aikaisemmin aiheutti. En siis kanna puomeja tai muita painavia tavaroita, nosta vaunuja auton kyytiin tms. Saattaisin niitä voidakin tehdä, mutta koko talliporukan kanssa on ollut kyllä hyvin selvät sävelet tämän suhteen. Kukaan ei oleta, että tekisin enää mitään raskasta vaan ennemminkin jos joku huomaa, että kävelen kohti puomia, sanoo joku "STOP" ja toteaa, että Emmi menee nyt sitten tekemään jotain muuta.

Raskaus ei ole sairaus, mutta tietyt oireet kyllä "sairastuttavat". Menen mielummin tästä eteenpäinkin omaa kroppaani kuunnellen. Lopulta tärkeysjärjestyksessä mahassa kasvava vauva on nyt ykkösenä ja sitä kautta myös oma vointini on ihan siellä kärkipäässä. Perhe tulee siinä rinnalla, mutta joutuu valitettavasti välillä esimerkiksi väsymykseni vuoksi väistämään ja antamaan hieman periksi, toteamaan että äiti ei nyt tänään osallistu mihinkään aktiviteettiin. Tyttömme on onneksi jo niin iso, että ymmärtää todella hyvin, toteaakin välillä sukulaiselle tai hoitotätilleen, että "Vauva väsyttää äitiä nyt, mutta kyllä se siitä helpottaa". Hyvin on jäänyt päähän se mitä on sanottu...

Ajotreenit jatkuvat niin kauan kuin ne tuntuvat hyvältä - fyysisesti ja henkisesti. Toistaiseksi ne pitävät mielen virkeänä ja ovat näin ollen vain hyvästä. Ensi viikonlopuna on kolmen päivän valmennusviikonloppu (hollantilaiset tulevat taas, en malta odottaa!) ja lokakuulle on aluevalmennus katsastukset joihin olemme myös menossa. Vielä marraskuulleki olisi tarjolla valmennusta yhden viikonlopun verran, mutta tätä vielä pohdimme... Olen muutenkin todennut, että heti jos alkaa tulla epämukava olo vaunuilla, treenit loppuvat siihen ja jatkuvat sitten ensi vuonna. Tässä on onneksi pitkä talvi välissä ennen kisakauden starttia (toukokuussa!) ja sinne kyllä kovasti tähtäämme. Aika näyttää minkälainen tyyppi uusi tulokas on ja kuinka nopeasti pystyn palaamaan treeniin ja onnistuuko tavoitteemme olla toukokuussa kisaterässä. Ainakin tuleva vauva on kova liikkumaan jo nyt vatsassa, joten mahtaakohan olla tulossa vilkas lapsi ;)?

Nämä ihanat kuvat on ottanut Marle Muuronen <3 Tästä kuvaussessiosta on tulossa lisääkin kuvia myöhemmin :)