tiistai 14. marraskuuta 2017

103. Mene pois pimeä syksy

Eletään jo marraskuuta. Lähestymme siis uhkaavasti jo vuodenvaihdetta. Mihin tämä vuosi ihan oikeasti meni?


Tämä syksy on ollut aika... Hieno ja kamala yhtä aikaa. Hieno sen kannalta, että Lukan kanssa on mennyt hienosti, hän on niin kiltti lapsi ja kehitystä on ollut taas ihana seurata. Luka on nyt 10kk ja kävelee jo aika pitkiäkin matkoja ilman tukea, horjuvasti mutta kuitenkin... Esikoisellamme Lotalla esikoulu on alkanut hyvin ja hän on kovin innokas opiskelijan alku - tänään olivat harjoitelleet ruotsia ja sitä kovasti treenailtiin lisää! Toivottavasti tytölle tulee parempi kielipää kuin vanhemmilleen, itsehän puhun kyllä sujuvaa englantia mutta siihen loppuukin oma kielitaitoni. Mitäs muuta mukavaa tässä on ollut... Ystävien kanssa muutamia illanviettoja ja mieheni kanssa pääsimme ensimmäistä kertaa koko meidän parisuhteen aikana yhdessä reissuun! Vietimme kolme päivää Riikassa ja oli kyllä mukavaa ja rentouttavaa - mitä nyt mies oli kuumeessa ensimmäisen päivän ja itse tulin kuumeeseen toisena päivänä...

Mutta on tämä ollut taas rankkaa ja väsyttävääkin. Syksyt ovat aika usein minulle vaikeita, ihan kuten aika monelle muullekin. Nyt siihen päälle se, että Luka on tehnyt aika ahkerasti hampaita (10kk ja 8 hammasta) ja oikeastaan jokaisen hampaan puhjetessa on sairastanut jonkinasteisen flunssan, joten tällöin yöt ovat olleet kyllä katkonaisia... Olen yrittänyt kovasti opiskella koko syksyn ja tutkintotilaisuus lähestyy. Mies teki alkusyksyn aika paljon reissutöitä joten se toi omat haasteensa.


Huomasinkin sitten lopulta, että nyt meinaa mennä kuppi nurin ihan täysin. Mikään ei kiinnostanut, kaikki tuntui hankalalta. Luonnollisesti myös ajaminen. Se on ollut niin suuri henkireikä ja nyt alkoi tuntua, että sekin tökkii. Ajo ei sujunut, kaikki tuntui vaan vaikealta, tallille lähteminen oli raskasta. Olin kotonakin vain väsynyt ja kärttyinen kaikille. Sairastelin pari flunssaakin aika lyhyen ajan sisällä ja luulen, että osittain ne iskivät väsymyksen vuoksi.

Olin itseasiassa lopettamassa blogin kirjoittamisen. Tai noh, ollaan nyt rehellisiä. Harkitsin jo hetken koko harrastuksesta luopumista. Mutta sitten avasin suuni, kerroin tilanteen ponin omistajalle ja valmentajallemme, keskustelin kotona miehen kanssa tilanteesta ja jollakin tavalla vain hyväksyin tilanteen tiedostaen sen, että olotila ei ole pysyvä eikä varmasti pitkäaikainen ja johtuu enimmäkseen siitä, että en saa tarpeeksi lepoa.

Tuosta on nyt joitakin viikkoja tai ehkä kuukausi aikaa ja olo on jo ihan toinen. Onneksi en silloin tehnyt ratkaisua joka nyt kaduttaisi.


Mikä muuttui? Noh, elämässä ei juuri mikään. Mies ei ole nyt ollut työreissuissa (ei väsymykseni vuoksi vaan ihan siitä syystä, että nyt on töitä ollut lähempänä). Koulun suhteen totesin, että turha ottaa nyt tältä syksyltä suurta stressiä siitä, panostan siihen ensi vuonna paremmin (Luka menee hoitoon ja itse siirryn päiväopiskelijaksi) ja teen nyt vain sen mihin näillä resursseillani kykenen. Muuten Luka nukkuu edelleen yhtä hyvin ja huonosti, riippuen siitä mitä muuta on meneillään. Suurin muutos tapahtui korvien välissä ja siinä, että olin sanonut ääneen ajatukseni ja sen, että kaikki stressaa, väsyttää ja ketuttaa. En joutunut olemaan enää ajatusteni kanssa yksin vaan joku tiesi mitä taistelua käyn pääni sisällä.

Mutta tämä on valjakkoajo-blogi, ei kaamosmasentuneen kotiäidin purkupaikka - vaikka siis itseasiassahan tämä sellaisena kyllä minulle monesti toimii ja sallittakoon se välillä, minun bloginihan tämä on ;)

Spartan kanssa treenaamme tämän loppuvuoden heikkouksia vahvistaen. Sparta tarvitsee lisää voimaa ja sitä kautta liikeratoja. Kuolaintuntumasta pitäisi saada sille hyväksyttävämpi asia. Piiskan käyttö pitäisi ns. normalisoida (kuski ei saa tehdä siitä mitään suurta numeroa jolloin ponikaan ei tee) ja mäkivyötä kiristää. Siirtymiset kuntoon. Omassa ajossani heikkoa on vinouteni joka johtaa siihen, että vasen käsi on helposti kova ja vien käsiä kroppani oikealle puolelle etenkin vasemmassa kierroksessa. Käsi pitäisi saada ajattelemaan enemmän eteen, olemaan pehmeä ja tasainen.


Lähdimme hakemaan minulle tasaista kättä achenbach-ohjasotteen avulla. Sain valmentajalta kotitreenikaveriksi simulaattorin jolla kättä harjoittaa. Kovasti kävin kamppailua tämän aiheen kanssa, koska käsi ei vain tuota ohjasotetta omannut ja ajot alkoivat olla jo vähän sellaista itkun nieleskelyä, kun milloin kädet olivat niin kipeät ja milloin tuntui, että olen vain niin sekaisin, etten enää tiedä mitä tehdä. Kuitenkin tuossa todettuani olevani vain niin turkasen väsynyt nyt, päätettiin että achenbachille annetaan uusi mahdollisuus ensi kauden jälkeen ja nyt keskitytään muihin asioihin ja haetaan se ajatus käsi eteen ihan vanhalla tutulla ohjasotteella. Simulaattori jää silti treenikaverikseni ja sen kanssa pystyn edelleen harjoittamaan kättäni jotta se olisi ehkä ensi syksynä valmiimpi vastaanottamaan tämän ohjasotteen. Achenbachissa on monta etua: se rajoittaa käden liikettä jonkin verran joka on Spartan kanssa hyvä asia. Lisäksi kun siirrytään tasolla ylöspäin ja kouluohjelmiin tulee yhdellä kädellä ajettavat tehtävät mukaan niin achenbach on tarpeen. Mutta ensi kaudella kilpailemme edelleen helpolla tasolla joten annetaan nyt minun korvienvälille hieman armoa ja odotetaan levollisempia hetkiä vaikean asian opetteluun.


Tällä hetkellä työn alla on erityisesti Spartan ylälinjan kehittäminen oikeaan suuntaan eli lihakset pitkiksi ja rennoiksi, takaosan työskentelyn tehostaminen, asetukset ja taivutusten vaihdot sekä muodon säätely. Lisäksi olemme hiljalleen alkaneet treenaamaan myös pysähdyksiä.

Aika paljon tässä syksyn aikana on tullut ahaa-elämyksiä erityisesti omassa käden käytössäni. Lähinnä sellaisia, että tunnistan paremmin kun oma käsi on esimerkiksi liian kova. Tiedän mitä asioita katsoa ponissa ja sen sijaan, että lähtisin korjaamaan tekemällä kädellä paljon, yritänkin työntää kättä eteen ja useimmiten se onkin ollut juuri se mitä on sillä hetkellä pitänyt tehdä. Ei mitään suuria asioita, mutta olemme ehkä oppineet Spartan kanssa kommunikoimaan keskenämme paremmin. Tai minä olen oppinut hieman paremmin tulkitsemaan sen viestejä. Pitäisi kirjoitella blogin puolelle nyt vähän enemmän meidän treeneistä, koska vaikka tuntuu välillä että junnaamme paikallaan, lopulta kun asiaa miettii, tapahtuu aika paljon sellaisia pieniä asioita joilla on kuitenkin aika suuri merkitys...


Postauksen kuvat on jo lokakuun alusta, kun taisimme ihan ekaa kertaa ajaa achenbachilla. Ei siis kannata katsoa käsiäni kuin oppikirjaa, ne eivät toimineet vielä tuossa vaiheessa lainkaan, hah!

2 kommenttia:

  1. Jos saa esittää kuvatoiveita, niin toivoisin ylhäältä kuvattuna vanhasta ja uudesta ohjasotteesta kuvia :) nim. vielä ihan ulkona tällaisesta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy kuvata vaikka simulaattorin kanssa :)!

      Poista